Hyvin kauan sitten maailmassa eli kekseliäitä henkilöitä, jotka uutteruudellaan loivat pohjan teolliselle vallankumoukselle ja teknologisoituvalle maailmalle. Monet keksinnöt syntyivät toisistaan riippumatta eri puolilla maailmaa samaan aikaan, ja perusmuodoltaan kenties hyvinkin samankaltaisina. Näiden peruskeksintöjen johdannaiset saattoivat sitten kehittyä pitkään varsin omaperäisinä ja yksilöllisinä.
Niinpä laitteiden kylkiin lyödyt logot edustivat oman valmistajansa kekseliäisyyttä, suunnittelua, valmistusta ja jossain määrin myös markkinointia. Mutta yhtälailla ne ajanoloon alkoivat ennustaa laitteen kestävyyttä ja huollon sekä varaosapalvelun luotettavuutta.
Nimi ja siihen liittyvät mielikuvat olivat sitkeästi toisissaan kiinni, niin hyvässä kuin pahassa. Jokaisella alalla oli omat mersunsa – tuotemerkit, joihin yhdistyivät kokemusperäiset ja muilta kuullut käsitykset ylivertaisesta laadusta. Ja toisaalta ne trabantit – hiukan koomilliset ja kaikin puolin alkeelliset.
Sellaisessa toimintaympäristössä oli helppoa osoittaa kopio kopioiduksi, sillä erot olivat todellisia ja edelläkävijät erottuivat joukosta. Toisin ovat asiat nykyään.
Puhelin tai kodinkone maksaa nykyisin vain murto-osan siitä, mitä vastaavat vimpaimet maksoivat vuosikymmen tai muutama sitten. Se on osaltaan teknologian ja valmistusmenetelmien kehittymisen, osittain jakeluketjujen suoraviivaistumisen ansiota, mutta on asiassa muitakin tekijöitä.
Eräs niistä on hintakilpailu, josta jo viime numerossa paasasin. Yksinkertaistettuna se on johtanut siihen, ettei tavallista perusvatkainta, cd-soitinta tai kaikulaitetta kannata enää suunnitteluttaa oman firman insinöörijoukkueella, jos sellaista edes talossa ylipäänsä muutenkaan on. Eikä kapinetta kannata ainakaan valmistuttaa omassa tehtaassa läntisellä pallonpuoliskolla, koska työn kustannukset ovat myyntihintaan nähden toivottoman suuret. On löydettävä muita konsteja.
Yhä useammin oma tuotanto korvataankin ulkoisella valmistuksella, ja perusvatkaimen tapauksessa yhtälöstä muodostuu nykymittapuun mukaan kyllin kiinnostava vasta, kun tuote ostetaan täysin valmiina OEM-tehtaalta, joka leimaa kapineet metriä ennen lähetyslaituria kunkin tilaajan toivomalla logolla.
Kun toimistomme keittiössä olevat Asea Skandian ja Sharpin mikroaaltouunit eroavat toisistaan vain nimikyltin osalta, niin kumpikaan ei ole harrastanut teollisuusvakoilua sen paremmin kuin kopiointiakaan. Molemmat ovat todennäköisesti vain shoppailleet saman valmistajan luona. Enkä olisi hämmästynyt, vaikka noiden nimeltä mainittujen lisäksi samaa mikroa löytyisi jonkun postimyyntifirman kataloogista tai marketista myyjänsä omalla nimellä varustettuna.
Nämä toistensa kloonit eivät edusta suunnittelun tai teknisen laadun osalta etulaitaan merkityn firman perinteitä eivätkä yrityksen insinööriosaston intelligenssiä. Ne ovat olleet riittävän hyviä valmisratkaisuja ollakseen käypää kauppatavaraa jossakin tietyssä hintaryhmässä.
Pienemmässä mittakaavassa sama on toteutunut jo pitkään komponenttitasolla. Yksittäinen osa tai kokonainen toiminnallinen lohko ostetaan valmiina pakettina jostakin. Tilanne on sama riippumatta siitä, aukaistaanko jääkaappi vai cd-soitin – merkkejä on kosolti, mutta jäähdytysyksiköitä, termostaatteja tai cd-koneistoja valmistavia tehtaita paljon vähemmän.
Tällaista tilannetta voi pitää hyvänä tai huonona, aivan näkökulmasta riippuen. Mutta ilmiö on syytä tuntea, jotta siihen voi muodostaa oman kantansa. Semminkin kun audiolaitteiden valmistus ei ole tässä suhteessa kovinkaan erilaista verrattuna kodinkoneisiin.
Massojen markkinoille tullaan massatuotteilla ja niille on kiistämättä oma paikkansa, muutenhan ne eivät kävisi kaupaksi. Huolestuttavaksi tilanne muuttuu, jos kehitys ohjautuu useammassakin laiteryhmässä samaa suuntaan kuin vaikkapa analogisten miksereiden kohdalla on käynyt: toinen toistaan muistuttavia ns. halpiskamppeita löytyy pilvin pimein ja rollsroyce-hintaluokkaan sijoittuvia hi end -laitteita muutamia. Keskihintainen, ammattivaatimukset täyttävä analogimikseri loistaa poissaolollaan, ja samalla luontainen polku vaatimattomasta harrastuslaitteesta askel askeleelta kohti täysveristä ammattipeliä on katkennut.
Muutosta on tässä tapauksessa toki jouduttanut myös digitaalitekniikan hurja kehitysvauhti, mutta oma veikkaukseni on, että samanlaista kärjistymistä nähdään aikaa myöten muissakin laiteryhmissä. Edullinen on edullisempaa kuin koskaan, mutta keskenään tavattoman yhdenmukaista ja samankaltaista. Kallis taas on huippukallista ja yhä harvempien ulottuvilla.
Teknologia ei kehity itsekseen vaan kehittymistä ohjaavat ihmisten jokapäiväiset valinnat, ja ne viestit joita teknologian kehitystyötä tekeville yrityksille lähetetään. Jokainen ostopäätös on samalla äänestämistä jonkin asian puolesta. Säästetty saturainen saattaa taskussa hetken lämmittää, mutta kurjaa on, jos tuote ei sitten enää vähän ajan päästä tyydytä. Ja huonosti perustellun ostopäätöksen myötä ääni tuli annettua kenties sellaiselle taholle, joka ei sitä ansaitsisi.
Sellaisesta ei pitemmän päälle riemuitse sen paremmin kuluttaja itse kuin maksun saanut tahokaan, sillä se mikä ei kohota tunnelmaa latistaa sitä. Ja huono kokemus saa kenties empimään suotta siinä vaiheessa, kun eteen joskus myöhemmin tarjoutuisi otollinen tilaisuus hankkia jotain todella riemastuttavaa ja oikeasti arvostettavaa.
Siksi nostankin hattua sellaiselle asenteelle, johon hiljan törmäsin nettisivuillamme käytävässä keskustelussa. Vapaasti siteerattuna henkilö totesi etsiskelevänsä rauhassa ”sitä juuri sopivaa” vahvistinta, joka voi sitten maksaa vaikka hiukan enemmänkin – se sama summa ja valtavasti aikaa kun kuluisi jokatapauksessa muuten siihen, että ramppaa vaihtamassa vaihtamasta päästyään melko hyvää toiseen liki samanlaiseen pientä välirahaa maksaen eikä prosessi pääty tyydyttävästi milloinkaan…
Kerralla kunnollista; veikeä ajatus, eikö?
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja
p.s.
Erään lukijan toivetta kunnioittaen pyrin kirjoittamaan seuraavaan lehteen jonkin ytimiään myöten positiivisesti virittyneen pääkirjoituksen.
Nyt talven selkää taittamaan!