Olisi mukava ajatus, että koronan hellittäessä keikkapaikkojen ja teattereiden ovet avautuisivat apposelleen ja salit täyttyisivät kulttuurinnälkäänsä sammuttamaan rientävästä kansasta. Ehkä näin käykin, toivotaan. Pahaa en halua povata, mutta miten välttää skeptisyyttä, kun kyyti on toistaiseksi ollut näin kylmää koko tapahtuma-alaa kohtaan.
Musiikin kohdalla yleinen piittaamattomuus on kylläkin jo vanhempaa perua. Ensin opetettiin, ettei pidä surra äänilevymyynnin laskua, koska keikoiltahan se leipä oikeasti irtoaa. Nyt kun niitä keikkoja ei saa tehdä, kehotetaan menemään oikeisiin töihin. Näin on leikattu molemmat siivet, kaarrapa siinä ylväästi taivaalle.
Musiikkiin asennoidutaan itsestään versoavana luonnonvarana, jota puskee kuin voikukkaa asvaltin halkeamista. Ei sellaisen loppumisesta huolta ole.
Lisäksi musiikki – ja kulttuuri ylisummaan – mielletään hyvinvoinnin kuorrukkeeksi turvehierarkian kaikkien muiden elementtien jälkeen.
Kyllä, turvehierarkia kuvaa hyvin asennetta, jossa taide on puuhastelua – tekijä siinä vain huvittaa itseään harrastamalla taiteen tekemistä ja vastaanottaja täyttää elämänsä joutohetken katsomalla tai kuuntelemalla tuotosta.
Kyse on ajanvietteestä, jonka pariin hakeudutaan useimmiten vapaa-ajalla. Siinä ei heilu Jussi eikä kuokka, ei kirpoa hikipisara, eikä maistu veri suussa. Hankalaa on hahmottaa, että puitteita lystinpidolle järjestävät henkilöt eivät ole hauskuuttamassa itseään vaan oikeasti töissä, jonka palkalla he maksavat asuntonsa ja lastensa ruoat…
Kummallista kyllä, turvehierarkiassa edes talousluvut eivät merkitse mitään. Se, että soilta kyörätyt sata rekkaa tukkivat Mannerheimintien kuvaa pikemminkin kuskien liikenneosaamista kuin alan merkitystä Suomen kansantaloudessa.
Onneksi saivat tempauksellaan 70 miljoonaa autokoulun lisätunteja varten, ehkä se siitä alkaa sujua. Saman verran tavaraliikennettä solahtaa nimittäin Pasilan kapeikoista Messukeskuksen pihalle ja pois monta kertaa vuodessa, kun näyttelytapahtumia pystytetään ja puretaan. Ja siinä on vasta tapahtuma-alan yhden lohkon alajaos asialla. Pannaan päälle muut Suomen messurakentajat, yritysjuhien ja kansankokousten tekniset toteuttajat, äänentoisto- ja valofirmojen kuljetuskalusto ja bändien bussit vielä perään. Kun letkan etupää saapuu Jyväskylään, viimeiset odottelevat yhä baanalle pääsyä Koskelan liittymässä.
Miten tämän kokoinen toimiala voi hukkua näkymättömiin – ei mitenkään. Tätä nyt ei vaan tarvitse ottaa lukuun ja niinpä koko poliittinen kenttä puolueesta riippumatta on yksituumaisesti ollut tekemättä mitään koko koronakriisin ajan.
Sellainen konsensus ei synny neuvottelemalla, että otetaanpa nyt se tonnin ilme, kaikki. Se syntyy sanattomasta sopimuksesta ja perustuu siihen tajuun ettei tästä kukaan nalkkiin joudu kuitenkaan.
Tapahtuma-ala huolehtikoon siis itsestään, kuten on tähänkin asti tehnyt. Kyllä ne messut elpyvät aikanaan, koska jossain niitä uusia asioita ja tavaroita pitää vastakin esitellä. Urheilukisojen loppumista ei tarvitse pelätä, koska ihmisen kilpailuvietti on sammumaton. Kokoushotelleissa aletaan ennen pitkää jälleen viisastua ja virkistyä.
Onhan se sotamiehen uhraus aina halju homma, mutta ei nyt mahda, lähdetään me tästä tuonne upseerikerholle huitaisemaan yhdet turruttavat kurkkuun.
Selväksi on käynyt, ettei tapahtuma- ja kulttuurialalla kyse edelleenkään ole oikeasta työstä, eikä ensinkään välttämättömyydestä. Paperitehdas hahmotetaan, turvesuon olemus ymmärretään. Kulttuuri tulkitaan hyvien aikojen luksukseksi, jolle ei nyt ole sijaa.
Kyse on arvostuksen puutteesta. Joka muuta väittää, voi sen helposti todistaa. Keino ja väline arvostuksen osoittamiseen syntyi, kun foinikialaiset keksivät rahan, tapasi isäni sanoa. Ja oli oikeassa.
Lukuterveisn
Lauri Paloposki,
päätoimittaja