Apple Musicin johtaja Jimmy Iovine leiskautti itsensä otsikoihin muutama viikko sitten totea-malla, että kaikki musiikin suoratoistopalvelut ovat toistensa kopioita.
Filmipuolellahan asia on toisin ja suuret toimijat, kuten HBO ja Netflix, satsaavat omaan tuotantoon, jota kellään muulla ei ole tarjolla. Ja saavat katsojia, kun pystyvät luomaan jotain kyllin vetovomaista.
Samaan oman tuotannon viisauteen tuntuvat uskovan myös äänikirjoja tarjoavat uudet palvelut, jotka eivät suinkaan perusta tarjontaansa perinteisten kustantamoiden jo valmiiksi tuottamiin äänikirjoihin uudelle alustalle siirrettyinä, vaan etsivät toistaiseksi vielä paperimuodossa olevia kiinnostavia teoksia ja niille sopivia lukijoita.
Näiden kahden esimerkin omat tuotannot ovat tyystin erilaisia. Kärjistettynä mikä tahansa kuvatuotanto vaatii sellaisen määrän työvoimaa, kalustoa ja aikaa ettei mikään äänikirja tarvitse kuin murto-osan niistä resursseista. Siksi äänikirjojen tarjoajalla on varaa toimia pienemmälläkin markkina-alueella ja mahdollisuus kokeilla jotakin hanketta riskilläkin.
Musiikki taas sijoittuu johonkin näiden väliin – haastavaa, muttei mahdotonta pienenkään toimijan vinkkelistä.
Uusi palvelu ei voi startata vain muutamalla nimikkeellä, joten jokin määrä jo julkaistua musiikkia pitäisi olla tarjolla heti, vaikka pitkällä aikavälillä laskettaisiinkin oman tuotannon varaan.
Ikioman tuotannon oheen voisi myös varata paikan muiden tekemille ekslusiivisille uusille julkaisuille, niin ei tarvitsisi jokaisen projektin kohdalla lähteä nollasta – riittäisi että tekijän kanssa on sovittu yksinoikeudesta.
Kolmanneksi tukirangaksi voisi etsiä marginaaleista sellaista valmista kiinnostavaa musiikkia, jota isoilta listoilta ei löydy tai jossa se hukkuu.
Maailmasta kyllä löytyy tekijöitä ja erityisen paljon sellaisia, joiden tuotanto hautautuu nykyisin suureen massaan. Tai joiden musiikkia kuuntelee pieni vannoutunut diggarijoukko, jonka asiakasmaksut ohjautuvat vinoutuneen jakokäytännön vuoksi nyt toisiin taskuihin.
Musiikin tuotanto on jo hajautunut ja vaikka suurilla kansainvälisillä levy-yhtiöillä onkin yhä sanansa sanottavana, niin ei se johdu siitä että ne olisivat erityisen oikeassa tai poikkeuksellisen taitavia. Se, että samojen yhtiöiden samat tallenteet löytyvät kaikki samoista suoratoistopalveluista osoittaa vaan sen, ettei levy-yhtiöillä ole kovinkaan kummoista kunnianhimoa eikä myöskään tervettä luottoa omaan kykyyn löytää omaperäisiä musiikintekijöitä.
Markkinointibudjetti lienee niiden ainoa todellinen valttikortti ja sitä tietysti tarvitaankin buustaamaan kopiotuotteita, jotta ne nousevat esiin muiden kopiotuotteiden seasta.
Olisi aivan luontevaa, että eri tyyppisille musiikin julkaisijoille olisi omat suoratoistopalvelunsa, jossa palvelun ylläpitäjä seuloisi juuri heidän portfolioonsa sopivia julkaisuja. Lokerointi itsessään ei ole päämäärä vaan pikemminkin kyse olisi eräänlaisesta laatutakuun tyyppisestä ajattelusta. Jos pidät bluesista, niin palvelu X edustaa sitä. Jos metallista, niin palvelu Y on sinun asiallasi.
Voisi niitä luokitteluperusteita olla ihan muitakin kuin genren mukaisia ja tietenkin saisivat olla valistuneen avarakatseisia eivätkä sisäänpäin kääntyneitä.
Kun tuohon vielä yhdistettäisiin reilu rahanjako, jossa asiakkaan maksu ohjautuisi oikeasti sille tekijälle, jonka musiikkia hän on tullut kuuntelemaan, niin siinähän olisi koko lailla täydellinen paketti tällaiselle vanhalle jäärällekin.
Marginal.com – toistaiseksi utopiaa, mutta toivo elää. Huhuu?
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja