Pikakahvista tulee kahvia, kun murujen päälle kaataa sopivan määrän kuumaa vettä. Jos kaataa murujen päälle appelsiinimehua tai petroolia, saa jotain ihan muuta.
Pikakahvilla on siis ehtonsa ja niin on soundeillakin. Siksi ei ole olemassa soundia, joka on rock tai blues. Ei liioin kantri tai jazz. Voi kyllä sanoa, että jotkin tietyt sointivärit tai -sävyt ovat ominaisia jollekin tietylle genrelle. Mutta soundi ei silti ole itsellinen määre eikä koskaan edusta vain itseään. Soundi on jotakin vain suhteessa siihen musiikkiin, jota sillä soitetaan.
Musiikki taas ei koostu ainoastaan nuottikirjoitukseksi pelkistettävistä sävelistä, vaan se sisältää myös tavat, joilla nuo sävelet otetaan instrumentista ulos. Sama soiva sävel samasta soittimesta voi olla rock tai kantri – muita tyylilajeja unohtamatta.
Kriittistä on, mikä sävel edelsi tätä nykyistä ja mikä tulee seuraavaksi. Mikä sävel soi voimakkaasti ja minkä roolina on vihjailla. Otetaan mukaan vielä ajoitus ja sävelen syttymisen luonne, sen kesto ja vaimentuminen sekä vibrato tai muu muutos vireessä, niin huomataan, että muuttujia sekä niiden merkityksiä on jo aika liuta.
Missä soundi loppuu ja missä alkaa genrelle tyypillinen musiikillinen ilmaisu tai päinvastoin?
Soundeja luokitellaan ennen kaikkea sen vuoksi, että se tuo järjestystä kaaokseen ja antaa tunteen tilanteen hallittavuudesta. Laputetaan siis särö ilman muuta rokkiin ja puhdas soundi jazziin.
Pelikenttä näyttää selkeältä, kunnes huomataan, että rokkia soitetaan puhtaalla soundilla pois poikkeensa ja särö kruunaa jazzin kultakauden taltioinnin. Ja että rock ei toteudukaan automaattisesti pelkällä säröpedaalin päällepolkaisulla, jos samaan aikaan soitetaan toisen genren meiningillä ja sävelillä.
Mikään kapine ei myöskään itsessään ole rock tai pop. Kitaravahvistimen tai rummun lopullinen status on kiinni käyttötavasta ja em. musiikillisesta ilmaisusta. Fyysisenä esineenä niillä ei tässä suhteessa voi olla lukittua määrettä silloinkaan, kun ne olemuksellaan vihjaavat johonkin tyylisuuntaan. Käsite ”rokkikeppi” on enemmän mielikuvatason markkinointisanastoa kuin absoluuttista faktaa. Kyllä se liekkikuvioinen kitarakin soi tuutulaulua, jos soittajalla on taitoa ja halua. Eikä ole mahdotonta veivata ukulelellä rämärällää. Vasta itse musiikki ankkuroi soundin genren nimeen.
Yhtä lailla klarinetin ääni on klarinetin ääni kiistatta vain silloin, kun joku todella puhaltaa klarinettiin ja sieltä kuuluu jotain. Puhaltajasta riippuu mitä tarkalleen ottaen kuuluu ja viekö se ajatukset Benny Goodmaniin vai Mozartiin, jos sitten kumpaakaan.
Kun syntikan ruudulla puolestaan lukee saksofoni tai munniharppu, niin kummankin nimikkeen toteutuminen kuultavassa muodossa edellyttää soittajalta tietoa ainakin soittimen äänialasta ja samanaikaisesti soivien sävelten mahdollisesta lukumäärästä. Lisäksi olisi eduksi tietää millaisia perättäisiä intervalleja soittimella on luontevaa soittaa, ja jos kyseessä on moniääninen soitin, niin myös millaisia sointuhajotuksia sillä tyypillisesti soitetaan. Muussa tapauksessa soitetaan luultavasti tuurilla vähän sinne päin, tai sitten jotain nimikkeelle vierasta. Ja se voi kyllä olla luovaa ja kuulostaa hyvältäkin, mutta nimikkeen herättämää mielikuvaa se tuskin vastaa. Jälleen nimikkeen istuvuus on kiinni siitä mitä ja miten soitetaan. M.O.T.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja