| Vuosia sitten olin niin innokas kitaristin taimi, etten ehtinyt koskaan kiinnostua soittimen rakenteesta tai muustakaan teknologiasta. Itse soittaminen vei kaiken huomion ja monen muun tavoin ruuvailin alati vaihtuvien rasioiden nuppeja intuitiolla, päivitin vahvistimia tiiviiseen tahtiin ja kitaran oston ratkaisi ensituntuman myötä koettu rakastuminen tai sen puute. Näiden vuosien aikana ehdin kolhia kantapääni monessa käänteessä, vaikka mustelmat olisivat olleet verraten helposti vältettävissä. Olisi vain pitänyt malttaa pysähtyä ja ottaa selvää. Varoittavana esimerkkinä ja toivottavasti yleisenä hauskuutuksena kerron seuraavaa.
Omistin muinoin Strato-tyyppisen kitaran, jossa oli jälkikäteen muistellen ihan kelpo mikit. Syystä tai toisesta halusin kumminkin korvata ne toisenlaisilla ja ryhdyin tuumasta toimeen. Taloudellisen selustan varmistin myymällä alkuperäiselektroniikan yhtenä pakettina naapurirapun musikantille ja kaupat tehtii heti kun remmelit vain kitarasta irti saatiin. Paketti naapurille, rahat taskuun ja sitten asentamaan tilalle uusia kilkkeitä. Tässä vaiheessa kello oli jo paljon yli nukkumaanmenoajan ja aamulla lähtö keikalle. Mutta sentään uusin loistokkain mikein, tuumiskelin osasia paikoilleen sovitellessani. Kolvi seinään kuumenemaan ja piuhotusta pähkäilemään. Vaan eikös jossain mielen taustalla hohtanut opinkappale, jonka mukaan kaikki johdot vedetään aina suorinta mahdollista reittiä kahden pisteen välille. Mistä lie peräisin, mutta noudatin. Eikä aikaakaan, kun johdot oli vedetty mikeiltä yksitellen viivasuoraan potikoille, pätkitty sopivan mittaisiksi ja juotettu kiinni. Sitten vain pleksiä takaisin sovittamaan... Kas, eipä tullut etukäteen huomioitua, että Straton rungossa kulkee keskilinjalla mikrofonilta toiselle ura, johon johdot on tarkoitus mahduttaa. Muilta kohdin pleksi painuu tiiviisti ehtaa puuta vasten, eikä siinä välissä mikään johto mahdu luikertamaan. Kello oli yli puolenyön, eikä kotona ollut tietenkään piuhaa rullalla jatkoksia varten. Alkuperäiset mikit olivat jo luultavasti naapurin kitarassa kiinni, joten paluuta entiseen ei enää ollut. Härkää sarvista siis ja terävin huushollista löytynyt veitsi kouraan. Kyllä pehmeätä puuta veistää leipäveitselläkin, joskaan jälki ei koristepuusepän aikaansaannoksille oikein pärjännyt. Aikani erilaisia uria työstettyäni sain kumminkin lopulta piuhoille riittävät uomat pleksin alle ja kannen paikoilleen kiinni. Jonkun tunnin ehdin vissiin nukkuakin ennen reissuun lähtöä ja kuinkas siinä kävikään. Kylmiltään lauteille huomaamaan, että edellisten mikkien kanssa kohdilleen ruuvatut soundit eivät toimi alkuunkaan. Se siitä riemusta. Mutta jotain tuli opittuakin. Niin kiire ei saisi olla, ettei ehdi ohjeita lukemaan ja neuvoja kyselemään. Ja paluupolku aiempaan on syytä pitää avoinna, kunnes uusi osoittautuu toimivaksi. Koskaan ei myöskään pitäisi tehdä ratkaisevia muutoksia juuri ennen keikkaa ja ilman kokeilun mahdollisuutta. Ellei sitten ole satumainen tuuri matkassa tai huimasti ammattitaitoa. Senkin jos koettaisi muistaa, että on hyvää tietoa ja huonompaa tietoa. Mitä enemmän perehtyy asioihin sen helpompi ne on erottaa toisistaan. Ja sen varmemmin hankkeet onnistuvat mustelmitta. Ja aasinsiltana päivän tekstiin onkin toteamus, että juuri sitä hyvää tietoa olemme koettaneet jälleen koota yhden numeron verran aina Steve Gaddin painavista sanoista alkaen ja Reiskan kesäpäiväkirjaan päättyen. Välissä soitto-oppia ja runsaasti laitetestejä, suomalaisten korjaajien ja soitinrakentajien esittelyitä yms. Ja kuten usein, kaikki ei sittenkään mahtunut samaan numeroon. Niinpä luvattu Hammond-juttu on vuorossa myöhemmin, samoin digitaalimiksereiden kolmikko Mackie-Roland-Sony. Mutta siihen saakka mukavia lukuhetkiä tämän numeron parissa! Lauri Paloposki,
|